Alla on akateemisesti muotoiltu “kasvutarina”, tarkoitettu β-yhteisen sivun loppuun. Se esittää VSM-arkkitehtuurin synnyn ja aktivoitumisen pienimmästä mahdollisesta systeemistä alkaen, ilman popularisointia, mutta tunnustaen, että kyseessä on eksplisiittinen tulkinta ja täydennys vakiintuneeseen VSM-kirjallisuuteen. Sävy on pidetty sellaisena, ettei se ole ristiriidassa tutkimusperinteen kanssa.
VSM-arkkitehtuurin kasvutarina: elinkelpoisen systeemin synty
Kun uusi systeemi alkaa rakentua, sen rakenne on harvoin täydellinen tai symmetrinen. Alkuvaiheessa arkkitehtuuri on usein hajautunut, mutta elinvoimaisimmissa tapauksissa järjestäytyminen noudattaa kyberneettisesti tunnistettavaa logiikkaa. Viable System Model tarjoaa tähän tunnetuimman ja empiirisesti kestävimmän viitekehyksen.
Keskeinen lähtökohta on, että systeemi tunnistaa itsensä systeeminä jo varhaisessa vaiheessa. Ensimmäinen toimija tai pieni toimijajoukko ei ole vain tekninen resurssi, vaan kantaa tietoisuutta omista kyvyistään, rajoistaan ja tarkoituksestaan. Tässä mielessä jo varhaisin S1-taso sisältää implisiittisesti viitteitä identiteetistä ja arvoista – ilman niitä elinkelpoista kasvua ei synny.
S1 → S2: resurssien moninaisuus ja koordinoinnin pakko
Kun operatiivisten resurssien määrä kasvaa – esimerkiksi kahdesta perustajasta kymmenen asiantuntijan kokonaisuudeksi – pelkkä rinnakkainen toiminta ei enää riitä. Tässä vaiheessa syntyy rakenteellinen tarve koordinoinnille (S2). Kyse ei ole hallinnollisesta mieltymyksestä vaan kapasiteetin kasvun väistämättömästä seurauksesta: ilman S2-mekanismeja resurssit alkavat häiritä toisiaan.
Tämä ilmiö on kuvattu erityisesti **Maurice Yolles**in metakybernetiikan yhteydessä, jossa korostuu mindset–rakenteiden merkitys: koordinaatio ei ole vain tekninen ratkaisu, vaan liittyy tapaan, jolla systeemi ymmärtää itseään ja sisäisiä suhteitaan.
S2 → S3: kapasiteetin kasvu ja ohjauksen välttämättömyys
Kun koordinointi ei enää riitä pitämään kokonaisuutta koherenttina – tyypillisesti kapasiteetin, nopeuden tai monimutkaisuuden kasvaessa – syntyy tarve toiminnanohjaukselle (S3). Tämä ei ole poikkeustila vaan normaali kehitysvaihe elinkelpoisessa systeemissä.
S3-rakenne mahdollistaa resurssien allokoinnin, priorisoinnin ja sisäisen optimoinnin siten, että diagnostiikka alkaa toimia reaaliaikaisesti. Erityisesti S3*-mekanismi ja algedoninen palaute tekevät systeemin tilasta eksplisiittisesti havaittavan, mikä ehkäisee kaoottista reagointia ja ns. organisatorista sähläystä.
S3 → S4: toimiva systeemi ilman tulevaisuutta ei ole elinkelpoinen
Kun operatiivinen toiminta on vakiintunut, mutta tuotteet, palvelut tai ratkaisut alkavat vanhentua, ongelma ei ole enää ohjauksessa vaan suhteessa ympäristöön. Tässä kohtaa elinkelpoinen systeemi eriyttää kehitys- ja tutkimusfunktion (S4).
S4 ei ole operatiivinen yksikkö vaan strateginen ja analyyttinen kapasiteetti, joka tarkastelee teknologista kehitystä, markkinoita, tiedettä ja muita ympäristön muutostekijöitä. Ilman tätä tasoa systeemi jää reaktiiviseksi ja menettää pitkän aikavälin elinkelpoisuutensa.
S5: identiteetti, arvot ja suurimmat päätökset
Ylin taso, S5, ei synny vasta lopuksi, vaikka se usein formalisoituu vasta myöhemmin. Identiteetti, arvot ja perimmäinen tarkoitus ovat läsnä jo varhaisessa S1-vaiheessa, mutta ne jäsentyvät eksplisiittiseksi vasta systeemin kasvaessa.
S5 vastaa koko arkkitehtuurin normatiivisesta johdonmukaisuudesta: se määrittää, millainen systeemi on, mihin se sitoutuu ja millaisia tulevaisuuksia se pitää hyväksyttävinä. Ilman tätä tasoa systeemi voi olla tehokas, mutta ei autonominen.
Huomio tulkinnasta
Tässä esitetty kasvutarina kuvaa Viable System Model -arkkitehtuurin syntyä pienimmästä mahdollisesta systeemistä alkaen. Vaikka VSM on laajasti tutkittu ja sovellettu, näin eksplisiittinen kasvuun perustuva jäsennys ei ole vakiintunut yritys- tai hallintokirjallisuudessa. Esitys ei kuitenkaan ole ristiriidassa VSM:n periaatteiden kanssa, vaan tekee näkyväksi niiden implisiittisen kehityslogiikan.